Parisuhde parrasvaloissa

Osallistuin puolisoni kanssa viime viikolla parisuhdeiltaan paikallisella seurakuntatalolla. Ilta yllätti! Olivat nähneet todella vaivaa ja ilta oli parisuhdettamme virkistävä. Mutta miksi virkistyimme? Siitäkö syystä, että saimme tulla valmiille? Ei tarvinnut kuin tulla ja ottaa vastaan. Niinhän se on ravintolassakin tai kulttuuritapahtumissa. Ei kyllä tässä oli jotain muuta.

Kun meille soitettiin, laulettiin ja parisuhdettamme puhuteltiin, emme saaneet uutta tietoa tai kuulleet elämämme parhaita vitsejä, sen paremmin kuin lempimusiikkiammekaan, mutta saimme silti enemmän kuin teatteri- tai elokuvaillasta, mitä suhteeseemme siis tulee. Miksi kulttuuri-ilta ei samoja tuntoja herätä? Vaikka ohjelma on enemmän omaan makuun valittu ja olemme parini kanssa kulttuurifriikkejä. Nautimme joka esityksestä ja jos emme nauti nautimme jälkipelistä, kritisoinnista, ja tietysti yhdessä katsottu ja koettu yhdistää. Mieli saa ravintoa, mikä on virkistävää, mutta ei välttämättä suhdettamme lähentävää.

Seurakuntatalolla vietetyssä illassa olimme eritavalla paljaita ja läsnä. Kaikki olivat puolisoineen liikenteessä, mikä yhdisti ja korosti itse kutakin parina. Tuntui että ollaan tiimi. Oltiin kerrankin laitettu meidät etusijalle, meidän suhde sai näytellä illan pääosan. Känny oli äänettömällä ja jälkikasvu hoidossa, olimme vailla itsemme hajoittamisen pakkoa. Oltiin päätetty, että tämä aika ja hetki annetaan tälle parisuhteelle, toinen toisellemme ja itsellemme, eikä annettu minkään varastaa aikaamme.

Teimmekö uusia parisuhdeoivalluksia, en kykene saman tien tunnistamaan. Mitä ilta toikin, sen otimme avoimin mielin vastaan. Oltiin kuin Lapin erämaassa kotakahveilla. Läsnä luonto, hiljaisuus, nuotion liekki ja ihmisistä tärkein. Itselle vieraita laulunsanoja jäätiin oikein ajatuksella kuuntelemaan ja jos sanat menivät ohi annettiin melodian lämmittää. Maisema oli koskettava, erilaisia pariskuntia, jotka olivat tehneet valintansa, päättäneet satsata toinen toiseensa, kasvoillaan ilmeet kuin Lapin ruskassa värit, täynnä elettyä elämää.

Jossain vaiheessa katsoimme toisiamme. Huh, että se oli vaikeaa! Pelotti tai ujostutti, teki mieli kääntää katse ja olla kääntämättä. Tuntui pelottavan hyvältä, kun katseet kohtasivat. Näinkö on käyty näkymättömiksi? En paennut vaan katsoin, näin ja tulin nähdyksi, olimme pitkästä aikaa, elämämme näyttämöllä, hän ja minä, keskipisteessä. Ilta pukkasi meidät ulos arjen ja kiireen kulisseista, päästiin elämän ensi-iltaan.

Jäi kaipaus kohdata uudestaan, kydä peremmälle, sinne mille arki ei anna aikaa. Vanha juttu, tuore oivallus! Ei anna, jos emme yhdessä päätä, jos emme pääosaa vastaanota ja harjoituksille aikaa raivaa. Näyttämö on ja näytös pyörii, ketkä ovat pääosassa päätämme me.