Parisuhde parrasvaloissa

Osallistuin puolisoni kanssa viime viikolla parisuhdeiltaan paikallisella seurakuntatalolla. Ilta yllätti! Olivat nähneet todella vaivaa ja ilta oli parisuhdettamme virkistävä. Mutta miksi virkistyimme? Siitäkö syystä, että saimme tulla valmiille? Ei tarvinnut kuin tulla ja ottaa vastaan. Niinhän se on ravintolassakin tai kulttuuritapahtumissa. Ei kyllä tässä oli jotain muuta.

Kun meille soitettiin, laulettiin ja parisuhdettamme puhuteltiin, emme saaneet uutta tietoa tai kuulleet elämämme parhaita vitsejä, sen paremmin kuin lempimusiikkiammekaan, mutta saimme silti enemmän kuin teatteri- tai elokuvaillasta, mitä suhteeseemme siis tulee. Miksi kulttuuri-ilta ei samoja tuntoja herätä? Vaikka ohjelma on enemmän omaan makuun valittu ja olemme parini kanssa kulttuurifriikkejä. Nautimme joka esityksestä ja jos emme nauti nautimme jälkipelistä, kritisoinnista, ja tietysti yhdessä katsottu ja koettu yhdistää. Mieli saa ravintoa, mikä on virkistävää, mutta ei välttämättä suhdettamme lähentävää.

Seurakuntatalolla vietetyssä illassa olimme eritavalla paljaita ja läsnä. Kaikki olivat puolisoineen liikenteessä, mikä yhdisti ja korosti itse kutakin parina. Tuntui että ollaan tiimi. Oltiin kerrankin laitettu meidät etusijalle, meidän suhde sai näytellä illan pääosan. Känny oli äänettömällä ja jälkikasvu hoidossa, olimme vailla itsemme hajoittamisen pakkoa. Oltiin päätetty, että tämä aika ja hetki annetaan tälle parisuhteelle, toinen toisellemme ja itsellemme, eikä annettu minkään varastaa aikaamme.

Teimmekö uusia parisuhdeoivalluksia, en kykene saman tien tunnistamaan. Mitä ilta toikin, sen otimme avoimin mielin vastaan. Oltiin kuin Lapin erämaassa kotakahveilla. Läsnä luonto, hiljaisuus, nuotion liekki ja ihmisistä tärkein. Itselle vieraita laulunsanoja jäätiin oikein ajatuksella kuuntelemaan ja jos sanat menivät ohi annettiin melodian lämmittää. Maisema oli koskettava, erilaisia pariskuntia, jotka olivat tehneet valintansa, päättäneet satsata toinen toiseensa, kasvoillaan ilmeet kuin Lapin ruskassa värit, täynnä elettyä elämää.

Jossain vaiheessa katsoimme toisiamme. Huh, että se oli vaikeaa! Pelotti tai ujostutti, teki mieli kääntää katse ja olla kääntämättä. Tuntui pelottavan hyvältä, kun katseet kohtasivat. Näinkö on käyty näkymättömiksi? En paennut vaan katsoin, näin ja tulin nähdyksi, olimme pitkästä aikaa, elämämme näyttämöllä, hän ja minä, keskipisteessä. Ilta pukkasi meidät ulos arjen ja kiireen kulisseista, päästiin elämän ensi-iltaan.

Jäi kaipaus kohdata uudestaan, kydä peremmälle, sinne mille arki ei anna aikaa. Vanha juttu, tuore oivallus! Ei anna, jos emme yhdessä päätä, jos emme pääosaa vastaanota ja harjoituksille aikaa raivaa. Näyttämö on ja näytös pyörii, ketkä ovat pääosassa päätämme me.

Seksuaalisesti liikuntarajoitteista?

Tervetuloa blogilleni! Ja heti päästään päivän kuumaan keskiöön seksuaalivähemmistöjen kuohuttavaan kohteluun kirkossa. Kerrompa aiheesta oman kokemukseni viime viikolta.

Työtoverini oli tuohtunut. Hän sanoi, että häntä hävettää olla kirkon työntekijä koska kokee leimautuvansa homovastaisen organisaation työntekijänä ihmisarvon evääjäksi, kun kokee kirkon kiistävän homojen ihmisoikeuksia jättämällä heidän parisuhteensa siunaamatta.

Toverini ei kyseenalaistanut omia tulkintojaan kirkon jahkailusta vaan teki suorat johtopäätökset tulkintoihinsa nojaten. Vuodatuksensa jälkeen jäin miettimään ovatko kaikki enemistöstä poikkeavat henkilöt, hänen mielestään, vailla ihmisarvoa? Siis sellaiset, jotka nimetään, tunnistetaa ja yleisesti tunnustetaan paitsi sanoin myös teoin valtaväestöstä poikkeaviksi? Mielestäni hän sotkee monta asiaa keskenään. Ei kirkon empimisellä ole käsittääkseni mitään tekemistä ihmisarvon kanssa tai jos on niin eikö empiminen nimenomaan kerro arvostuksesta.

Toverini tulkinnan valossa päättelen, että liikuntarajoitteinen, jolle rakennetaan omilla opastemerkeillä varustettuja invakäymälöitä, kulkuteitä ja sisäänkäyntejä on merkitty mies tai nainen vailla ihmisarvoa ja hänellä on siis vähäisepi ihmisarvo, koska häntä ei kohdella kuten ominjaloin kävelevää kansaa? Itse ajattelen, että on tärkeää ottaa huomioon hänen liikuntarajoitteisuutensa suhteessa enemmistön tarpeisiin? On välittämistä että emme palvele häntä niillä palveluilla, joita ei ole häntä ajatellen suunniteltu tai rakennettu.

Liikuntavammainen ei useimmiten edes pystyisi käyttämään muun väen tarpeita vastaavia palveluita, mutta joka muiden tuella pystyisikin tuskin haluaisi siirtyä valtaväen palveluiden piiriin. Jotkut homoparit haluaisivat. Eivätkö he halua tunnustaa, tunnistaa ja käytännön tasolla huomioida omaa valtaväestä poikkeavaa seksuaalista identiteettiään? He ja heitä kannustavat haluavat heteroille suunniteltuja ja rakennettuja palveluita homopareille, kuten parisuhteen kirkollinen siunaus tai hedelmöityshoito. Mutta miksi ihmeessä? Miksi vahvalla homo- tai lesboidentitetillä varustettu mies tai nainen haluaisi heteroiden palveluita?

Mielestäni totuuden sivuuttaminen syyttelemällä kirkkoa tai valtiota suvaitsemattomaksi on kovin pinnallinen tapa kohdata homo- tai lesbopareja. Ei ole heidän identiteettiään vahvistavaa, kunnioittavaa, sen paremmin kuin palvelevaakaan, samaistaa heidän tarpeitaan heteroiden tarpeisiin ja niiden pohjalta rakennettuihin palveluihin. Eihän seksuaalisesti liikuntakyvytöntä ole mitään järkeä palvella seksuaalisesti liikukntakykyisille suunnatuilla palveluilla. Heidän identiteettiään ja sen vaikutusta heidän elämäänsä tulisi tarkastella heidän lähtökohdistaan käsin. On käsittämätöntä, jos hetero- ja lesbopareja ei tueta löytämään omaa identiteettiään ja tarpeitaan vastaavia palveluita.

Avioliiton siunaus on kahden eri sukupuolta olevan ihmisen yhteenliittymisen siunaus ja hedelmöityshoito kahden sukupuolensa mukaisesti lisääntymiskykyisen heteron lapsettomuusongelman ratkaisu. Palveluja ei ole kehitetty samaa sukupuolta oleville, koska he eivät biologisen sukupuolensa mukaan koskaan kykenisi hedelmöittämään lasta toiselle, eivätkä näin liittymään toinen toiseensa kirkollisen siunauksen sanojen tarkoittamassa mielessä.

Mielestäni olisi irvokasta kehoittaa liikuntavammaista kävelemään. Yhtä irvokasta olisi siunata homosekusuaalia paria lisääntymään...

Tasa-arvo on rinnakkainoloa ja eloa ei kloonausta. On tärkeää, että opimme keskustelemaan asioista, ihmisistä, teoista ja sanoista niiden omista lähtökohdista käsin. Se on rakkautta, joka tukee itse kutakin olemaan oma itsensä.